Reilumpia rypäleitä- matka Etelä- Afrikan viinitilalle
EU:ssa kiellettyjä kasvimyrkkyjä ruiskutetaan ilman suojavarustusta” –
Etelä-Afrikan viinitiloille ei sääntely ulotu
Eteläafrikkalainen viini maistuu suomalaisille.
Mutta millaisissa oloissa sitä oikeastaan tuotetaan? Moni on kuullut maan viinitilojen ongelmista, jotka kietoutuvat vuosikymmeniä jatkuneen rotuerottelun perinteeseen. Kävin PAMin asiantuntijan kanssa paikan päällä keskustelemassatyöntekijöiden kanssa.
Istumme PAMin kansainvälisen järjestötoiminnan asiantuntijan Mari Taivaisen kanssa ahtautuneena tulikuumaan autoon ja rytyytämme kohti Agter Paarlin viinialuetta Etelä-Afrikassa. Tie muuttuu pöllyäväksi viivasuoraksi hiekkatieksi, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin.
Olemme matkalla tapaamaan viinitilan työntekijöitä. Autoa ajaa paikallisen ammattiliiton puheenjohtaja Trevor Christians ja mukana ovat kaksi toimitsijaa, Tumi Ramahlele ja EdgarBlaauw. Vaikka matkaa Kapkaupungista on vain tunti, tuntuu että olemme todella kaukana kaikesta, silmänkantamattomiin jatkuvien viiniköynnösten ja taustalla siintävien vuorten ympäröiminä. Matkakumppanimme puhuvat hermostuneesti ja seuraavat silmä kovana jokaista vastaan tulevaa autoa: onko se mahdollisesti joku tilanomistajista tai työnjohtaja? He pelkäävät, että meidät pysäytetään ja meitä aletaan uhkailla. Vastassa saattaa yhtäkkiä olla myös auto poikittain kulkua estämässä.
– Te kaksi valkoihoista olette meidän turvanamme, sanoo CSAAWU-liiton puheenjohtaja Trevor Christians.
Se hieman naurattaa, vaikka samalla omaankin mieleen hiipii epävarmuus. Tilallisten ja työntekijöiden välit tuntuvat olevan todella tulehtuneet – eivätkä isännät katso hyvällä työntekijöiden oikeuksia puolustavaa ammattiliittoa.
Vastassa viisi lukkoa
Kun viimein saavumme tilan portille, matkamme tyssää siihen: portti on lukittu viidellä lukolla. Osittain lukot on laitettu epäilemättä siksi, että omistaja tiesi meidän olevan tulossa, mutta ilmeisesti myös yleisenä kiusantekona työntekijöille. Päästäkseen edes joskus pois työpaikaltaan ja asunnoiltaan, heidän pitää ensin kävellä toista kilometriä portille.
Näyttää jo pahasti siltä, ettemme pääsekään tapaamaan työntekijöitä, vaikka siitä oli sovittu tilan isännän kanssa. Soitamme, mutta hän ei vastaa. Jätämme viestejä vastaajaan. Lopulta meistä suomalaisista ehkä todellakin on hyötyä, sillä nuori isäntä kaahaa paikalle. Ehkä hän päätti luovuttaa saatuaan tiukkasävyisen viestin vastaajaansa kaukaa Suomesta tulleelta ammattiliiton edustajalta. Portin lukot aukenevat yksi kerrallaan.
Nuori isäntä ei nauti työntekijöiden luottamusta, mutta eipä hänkään tunnu luottavan työntekijöihinsä. Hän syyttää heitä ryöstelyistä, joita tilalla tapahtuu öisin. Työntekijät ovat närkästyneistä syytöksistä. Täällä ei pääse pakoon historiaa, vuonna 1991 virallisesti päättynyttä apartheid-politiikkaa, joka tuntuu olevan arkipäivää viinitiloilla. Tilalliset ovat valkoisia ja työntekijät mustia, arvostuksen puute molemminpuolista.
”Minä vihaan häntä”, puuskahtaa Francois, yksi tilan työntekijöistä. ”Olemme pyytäneet parantamaan monia asioita, ja hän lupailee parannuksia. Kuusi vuotta jouduimme kuitenkin juomaan likaista vettä.”
Vanhan miehen silmissä asuu hiljainen kärsimys. Vihaa täällä ei kannata avoimesti näyttää.
Vaarana menettää koti
Asumis- ja työskentelyolot ovat tilalla todellakin ala-arvoiset, vaikka liiton läsnäolo on tuonut hiukan vauhtia parannuksiin.
Toinen työntekijä Alake kertoo, että hänen kotinsa on entinen hevostalli ja varasto, jonka kellarissa säilytettiin myös haitallisia kemikaaleja sisältäviä torjunta-aineita. Hänen muuttaessaan se oli aivan homeessa, mutta mies on nähnyt paljon vaivaa saadakseen sen asumiskelpoiseksi. Hän jakoi itse tilan huoneisiin lähialueeltalöytämänsä romutavaran avulla.
”Kemikaalien haju tulee edelleen kuumalla ilmalla sisään. Meillä ei ole ikkunoita, joiden kautta voisi tuulettaa. Tai on meillä yksi.”
Yhteenkään tilan taloon ei tule juoksevaa vettä. Vettä pitää hakea säiliöistä, joita on koko suurella tilalla vain yksi. Osa asunnoista sijaitsee satojen metrien päässä siitä.
Eniten asukkaita huolettavat kuitenkin häädöt. Ne ovat yleinen uhka Etelä-Afrikan viinitilojen köyhille työntekijöille, joille pieni koti, millainen tahansa, on kaikki kaikessa. Tilanomistajat haluavat ottaa työntekijöiden asumuksia muuhun käyttöön, remontoida esimerkiksi viinituristien aamiaismajoituksiksi. Tai niihin halutaan majoittaa sesonkityöntekijöitä, jollaisia yhä useammat viinitilojen työntekijät tätä nykyä ovat. Vakituiset, tiloilla jopa toista sataa vuotta asuneet perheet, saavat väistyä.
Työnantaja palkkaa erityisiä häätökonsultteja, jotka tulevat tämän tästä vaatimaan allekirjoituksia heikosti lukutaitoisilta työntekijöiltä. Tässä liitto on iso apu. Liiton edustajat kieltävät tiukasti allekirjoittamasta mitään ja käskevät lähettämään häätölaput liittoon, jossa on hyvä lainopillinen asiantuntemus asumisasioista.
”Työntekijällä on oikeus jäädä pysyvästi asuntoonsa, jos hän on asunut siinä vähintään kymmenen vuotta”, painottaa toimitsija Tumi Ramahlele.
”Älä vain ole niin tyhmä, että menet putoamaan”
Kolmas iso ongelma viinitiloilla on työturvallisuus. Työntekijät joutuvat ruiskuttamaan pelloille torjunta-aineita tavallinen työhaalari ja pölymaski ainoina suojavarusteinaan. Samalla haalarilla mennään sisälle koteihin, joten myrkkyjä kulkeutuu sisälle helposti.
”Täällä käytetään aineita, jotka ovat EU:ssa kiellettyjä”, huomauttaa Ramahlele.
Tulkatessaan meille afrikaansista englantiin hän kuuntelee tarkkaan työntekijöiden kertomuksia, jotta osaa sitten hakea niihin ratkaisuja. Työsuojeluasiat ovat hänen vastuullaan.
Kuulemme tarinoita ajokortittomista kuorma-autokuskeista, hengenvaarallisesta kuumuudesta ja kahdeksanmetrisistä heinäpaalikasoista, joita työntekijät kyllä voivat kasata heikosta turvallisuudesta huolimatta, mutta niin tyhmä ei saa olla, että menisi sieltä tippumaan. Niin on työnantaja sanonut.
Jos kuitenkin putoaa tai ajaa kolarin ja loukkaantuu, ei mitään korvauksia makseta. Sen sijaan voi menettää työnsä. Näin kävi yhdelle tämän tilan työntekijöistä.
Ruiskutuksen jälkeen sairaalaan
Myös altistuminen torjunta-aineille voi viedä työkyvyn jo nuorena. Simon ruiskuttaa torjunta-aineita työkseen, mutta vahvat myrkyt alkoivat korventaa keuhkoja.
”Työnantaja laittoi minut testiin. Piti puhaltaa letkun läpi viisi kynttilää sammuksiin. En pystynyt. Lääkäri kirjoitti jonkun lapun, jossa uskoakseni sanottiin, etten saa enää työskennellä torjunta-aineiden parissa, mutta en ole koskaan nähnyt lappua. Isäntä käski minut takaisin ruiskutustöihin. Sanoin etten pysty, mutta hän pakotti.”
Nyt Simonia odottaa sairaalareissu joka kerran, kun hän ruiskuttaatorjunta-aineita. Hän ei saa henkeä. Mutta työtä on tehtävä, sillä tilan isäntä ei anna vaihtoehtoa
”Terveyteni on vaarassa, enkä tiedä, mitä tehdä.”
Keskustelutuokiomme jää harmittavan lyhyeksi, sillä lukitulla portilla tuhlaantui aikaa. Ilta alkaa hämärtyä, ja ihmisillä on kiire askareidensa pariin. Lapset on vielä ruokittava.
Pääsen kuitenkin käymään yhden työntekijän kotona ja näkemään omin silmin, millaisessa kunnossa asunnot ovat. Näky on juuri niin karu kuin meille kuvailtiin. Kaikki on rikkinäistä ja rähjäistä, katto läpeensä homeessa. Ulkoa piha on kuitenkin laitettu kauniiksi. Kun kehun sitä naiselle, hän hymyilee ujosti, kiitollisena. Tämä on hänen kotinsa.
Työntekijöiden nimet on muutettu heidän turvallisuutensa ja työsuhteidensa jatkuvuuden varmistamiseksi.
Laura Ventä
Kirjoittaja työskentelee Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASKissa kansainvälisen toiminnan asiantuntijana.